Mitä opin lapsenlapsilta?

Minulla on ilo ja onni olla kolmen, ja lähiviikkoina neljän, lapsenlapsen mummo. Onneani lisää vielä se, että kaikki lapsenlapsemme asuvat Hämeenlinnassa. Näin tapaan heitä säännöllisesti ja välillä pääsen hoitamaankin heitä.

Lastenlasten kanssa touhutessa ja heitä seuratessa koen lämpimiä tunteita ja päässäni vilisee monenmoisia ajatuksia mm. vilpittömyydestä, onnesta ja pyyteettömästä rakkaudesta. Mihin tämä kaikki katoaa vuosien myötä? Miksi me aikuiset emme useinkaan osaa vilpittömästi esimerkiksi olla iloisia toisten onnistumisista ja osaamisesta? Elämä tuo toki tullessaan kokemuksia ja vastoinkäymisiä, mutta miten voisimme kääntää ne voitoksemme? Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että meidän tulee olla sinisilmäisiä, mutta olisiko meillä mahdollisuus olla suvaitsevampia ja luottavaisempia toisiamme kohtaan?

Mietin luottamusta usein myös päätöksenteon yhteydessä. En aina ymmärrä, miksi viranhaltijan esityksiä tulisi lähtökohtaisesti epäillä. He tekevät esityksensä virkavastuulla, eikä kukaan varmastikaan halua toimia vastoin yleistä etua. Epäluulojen vähentämisessä auttaisi todennäköisesti esimerkiksi se, että päätöksentekoa varten esiteltäisiin ainakin valmisteluvaiheessa useampi vaihtoehto etuineen ja riskeineen, jolloin päätöksentekijöillä olisi aito mahdollisuus punnita eri vaihtoehtojen välillä. Näin toki tehdäänkin osassa valmisteluja jo nyt, mutta toivoisin tämän käytännön laajentuvan. Toisaalta kaikki päätökset eivät vaadi tällaista prosessia, mutta ainakin ne, joissa on tiedossa poliittista tai katsantokantojen eroavaisuutta.  Uskoisin tämän helpottavan yhteisten asioiden hoitamista ja toimimista kaikkien kuntalaisten eduksi.

Entäpä se toisten onnistumisen ja osaamisen ihailu? Eikö meillä aikuisilla ole ”varaa” olla vilpittömästi iloisia siitä, että joku toinen on onnistunut jossakin tai saavuttanut jotakin? Eihän se ole meiltä pois, jos toinen onnistuu. Tämä ei ole helppoa itsellenikään ja tunsin piston sydämessäni, kun seurasin lastenlasten touhuja kaksivuotiaan taputtaessa ja aidosti ihastellessa, kun neljävuotias isosisko osasi tehdä asioita, joihin hän tarvitsi apua. Haluan ottaa tästä opikseni ja yrittää aidosti tunnustaa muiden ansioita ja onnistumisia.

Lasten seurassa vietetty aika on mitä voimaannuttavinta ja opettavaisinta. He iloitsevat ja surevat aidosti. Sen ilon haluaisin oppia minäkin. Liian usein vähättelen tekemisiäni ja onnistumisiani, mutta aion pikkuhiljaa opetella luottamaan itseeni enemmän ja iloitsemaan siitä, mitä osaan ja missä onnistun. Taitaapa se olla niin, että kun luottaa ja uskoo itseensä, muutkin tekevät niin. Haluan olla luottamuksen arvoinen ja kiitän lapsenlapsiani siitä, mitä saan heiltä oppia.

Pyyteetön rakkaus jatkuu omien lasten rakkaudesta lastenlapsien rakkauteen. Olen kiitollinen ja onnellinen elämälle!

Print PDF